Kaskenpoltosta talkootoiminnan virkoamiseen - lyhyt katsaus Vuolenkosken ja Koskenniskan kylien historiaan

11. lokakuuta vuonna 1472 ratkaistiin rajariita vuolenkoskelaisen Maunu Hönecken ja Ruuhijärven sekä Immilän kylien välillä. Riidassa Hönecke tuomittiin sakkoihin ja näin Vuolenkoski mainittiin ensikerran historiankirjoissa reilut 540 vuotta sitten. Kymijoen lähelle nykyisten seuratalon ja Kylänmäen tienoille kahteen ryhmään rakentunut kylä oli toki olemassa jo ennen tätä, noin 1200-luvulta lähtien. Ja vahvasti kehittynyt se olikin ajan mittapuulla. Vuolenkoskea pidetään myöhäiskeskiajan iittiläisistä kylistä suurimpana ja vahvimpana ja vuoden 1539 Hämeen maakirjassa Ruuhijärven neljänneskuntaan kuuluneella Vuolenkoskella oli 20 taloa. Monet nykyisistä paikan- ja talonnimistä esiintyivät luettelossa jo tuolloin, esimerkiksi Husula, Parkkonen, Kojonen, Nikkilä, Hannula, Haikari, Savijoki ja Piilahti mainitaan. Muodoltaan kylä oli hieman poikkeuksellinen Vuolenkosken muodostuessa kahdesta taloryhmittymästä ja Piilahden sijaitessa selvästi erillään muusta kylästä.  Normaalisti myöhäiskeskiajalla talot sijaitsivat lähellä toisiaan pellot ympärillään. Vuolenkoskella peltomaata raivattiin kaskeamalla myös kylärajojen ulkopuoliselta alueelta ja näin esimerkiksi Supinmaa, nykyinen Supinkulma, liitettiin kaskiviljelyn myötä osaksi Vuolenkoskea ja myöhemmin Iittiä.

Koskenniskan kylä sai alkunsa 1400–1500-lukujen taitteessa mitä luultavimmin Vuolenkoskelta joen ylittäneiden uudisasukkaiden toimesta. Vuonna 1579 Koskenniskassa oli kaksi taloa, joita pitivät veljekset Pekka ja Sigfrid Joosepinpoika, kuusi vuotta myöhemmin taloja oli jo kuusi. Tilaluvun kolminkertaistumisen selittää osaltaan se, että Kimola laskettiin tuolloin osaksi Koskenniskaa. Toinen edellä mainituista kahdesta alkuperäisestä tilasta hajosi myöhemmin Mäkelän, Peltolan ja Tirttilän tiloiksi, joiden nimiin vieläkin törmää kyläalueella.

Saulo Kepsun mukaan nimi Koskenniska juontaa juurensa kohtaan, johon kylän asutus ensikerran rakentui: kirjaimellisesti koskenniskaan kuohujen partaalle. On myös mahdollista, että Koskenniska on ollut alkujaan talon nimi, joskin vaihtoehto on epätodennäköinen. Vuolenkoskeen paikannimenä törmää ainoastaan Iitissä ja sen lähialueilla. Perheniemessä sijainnut vuolenkosenmäk ja Uimilan vualenkoskensaar periytyvät molemmat Vuolenkosken kylän nimestä. Kepsun mukaan nimeä on käytetty kauan, sillä se löytyy jo ensimmäisistä dokumenteista, joissa kylä on mainittu 1400-luvun lopulla. Tuolloin Vuolenkoski kääntyi ruotsinkieliseen muotoon Wålenkåskij. Nimi muodostuu kahdesta sanasta, vuo ja koski. Vuo tarkoittaa virtaa tai uomassa virtaavaa vettä, ja taipuessaan asuun vuolen saa se vanhan hämäläismurteesta peräisin olevan genetiivi- eli omistusmuodon.

Viipurintie toi mukanaan sodan

Vuolenkosken ja Koskenniskan läpi Hämeenlinnasta Viipuriin kulkenut hevospolku kunnostettiin Ruotsin kruunun tiestöön kuuluvaksi väyläksi 1400-luvun lopulla. Samalla Kymijoen yli rakennettiin kaksi siltaa Siltasaaren kohdalle. Tie toi mukanaan monenkirjavia matkamiehiä – ja sodan. Vuonna 1497 venäläisten hyökkäys ulottui aivan Kymen rannalle Koskenniskaan. Hyökkäyksen pysäyttämiseksi kosken ylittänyt silta osittain purettiin. Länteen sotajoukkoja karkuun pyrkineet siviilit jäivät mottiin Siltasaaren vastapäätä, johon venäläiset joukot heidät surmasivat. Venäläispartioiden tunkeutuminen Hämeen reunamaille oli osa vuosien 1495–1497 Ruotsin ja Moskovan suurruhtinaskunnan välistä sotaa, josta käytetään nimeä vanha viha.

Osittain tuhoutunut silta menetettiin lopullisesti vuonna 1599, kun Akseli Kurki perääntyi joukkoineen ja hävitytti sillan. Seuraava rakennettiin erinäisistä ehdotelmista ja yrityksistä huolimatta vasta 336 vuotta myöhemmin, kun nykyisin kevyenliikenteenväylänä toimiva silta valmistui 1935. Tuon ajan soutulossi kuljetti väkeä joen yli aina vuoteen 1914, kunnes kapulalossi rakennettiin Lossirannan kartanon tietämille. Kapulalossi mahdollisti raskaampien kuormien, muun muassa ajoneuvojen ylityksen läpi kosken kuohujen.

Havainnepiirroksen tehnyt Aimo Mäkelä. Julkaistu teoksessa Koskenniskan Ala-Mäkelä ja haltijat. 2011.

1500-luvulla maantie ja silta eivät suinkaan tuoneet autuutta ja tuloja kyläläisille, enemmänkin ylempi Viipurintie köyhdytti väkeä. Esimerkiksi vuolenkoskelainen Vilppu Heikinpoika sai vuonna 1572 vapautuksen veroista, koska oli joutunut ”paljon kärsimään yleisen maantien vuoksi.” Myös 1500–1700-lukujen mittaan toistuneet sodat vähensivät Koskenniskan ja Vuolenkosken asukaslukua, samoin ilmaston viileneminen. Sotien vuoksi maatalouden kehitys pysähtyi ja viljely jäi ajoittain kokonaan naisten, lasten ja vanhusten harteille. Esimerkiksi vuonna 1662 eräs kylän isäntä oli paennut – mitä ilmeisimmin sotaa ja asepalvelusta – ja jättänyt talonsa. Seuraavat vuodet kuusi naista piti huolta tilan pelloista miesten puuttuessa tyystin.

Useat tilat jäivätkin maksukyvyttömiksi ja vuosien 1711–1723 isovihan jäljiltä koko Koskenniskan kylä oli autioitunut. Tämä ei tarkoittanut, että ihmiset olisivat kokonaan kaikonneet, vaan että tilat eivät pystyneet maksamaan verojaan. Myös Vuolenkoskella veronkantokykyiset talot kävivät harvaan väestön vähentyessä. Käänne parempaan oli kuitenkin luvassa. Vuonna 1731 Vuolenkosken asukasluku oli 82 henkeä, mutta 20 vuotta myöhemmin jo 123. Ruotsin vallan häämöttäessä loppuaan 1700-luvun jälkipuoliskolla ruhtinaskunnan taloudellinen toiminta virkosi, vientiä vapautettiin ja kruunu investoi itäiseen alueeseensa. Kyläalueen ilmettä muutti teollistumisen ohella koko valtakuntaa koskettanut ilmiö, peltojen ja metsien uusjako, isojako.

Isojako hajotti kyläalueen ja teki talonpojasta itsellisen

Ennen 1700-luvun loppua Vuolenkoski ja Koskenniska olivat melko perinteisiä asutuskyliä: kyläkeskusten ympärillä olivat yhteiset metsämaat ja vesistö, pellot jaettiin kylän maista saroittain yksittäisille taloille. Sarkapellot jaettiin käyttäen yleensä kuuden kyynärän – kyynärän pituus on vaihdellut 52–64 senttimetrin välillä – mittaista puukeppiä. Yhtä puukepin mittaa vastasi yksi äyri. Esimerkiksi kolmen äyrin talo sai kolmen puukepin leveydeltä sarkapeltoa käytettäväkseen. Peltomaiden ollessa laadultaan erilaisia annettiin niitä taloille eri puolilta kylän maita. Samalla uusia peltoja kaskettiin polttamalla metsää. Kaskeaminen verotti pahasti metsiä, joka oli yksi syy 1700-luvun jälkipuoliskolla toteutettuun isojakoon. Kaskeamista jatkettiin tosin isojaon jälkeen, esimerkiksi Koskenniskassa pyydettiin vielä 1860-luvulla erityislupaa kaskenpolttoon.

Havainnepiirroksen tehnyt Aimo Mäkelä. Julkaistu teoksessa Koskenniskan Ala-Mäkelä ja haltijat. 2011.

Ennen 1700-lukua kruunu suhtautui penseästi uudisasumiseen. Muutospaine alkoi kuitenkin kasautua 1700-luvun mittaan. Ensin tehtiin uudistilojen perustamista helpottavia verouudistuksia ja mahdollistettiin, lähinnä teoriassa, uusien tilojen muodostaminen kantatiloista. Käytännön toteutuksen tiellä seisoi pelto- ja metsäalueiden kyläkohtainen omistus. Pelto- ja metsämaiden jakotoiminta pääsi alkuun vuoden 1757 valtiopäivillä annetulla asetuksella ja Koskenniskassa isojakoa ryhdyttiin toteuttamaan 1780-luvulla, mutta Vuolenkoskella uudistus ei onnistunut. Vasta 1880-luvulla joen länsipuolella rajapyykit vietiin maastoon ja määriteltiin tarkasti silloisten tilojen rajat.

Isojaossa talojen maat lohkottiin selvästi toisista erilleen yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi. Metsien yhteisomistus loppui, minkä toivottiin hillitsevän kaskeamista. Yhteisöllisyys oli väistyvä elementti, sillä talonpojan työ muuttui talokohtaiseksi. Samalla koko kyläalue hajaantui, kun talot siirrettiin erilleen reunamailla sijainneiden peltojen viereen. Selkeiden tilarajojen myötä loppuivat myös rajariidat. Tappeluihin johtaneita rajariitoja oli käyty Vuolenkosken ja Koskenniskan kylien välillä useaan otteeseen ja tuomioitakin oli langetettu. Ensimmäisen niistä antoi laamanni Kustaa Fincke vuonna 1560, toinen tuli kuninkaan toimesta 1695. Kiistanalainen alue oli haluttu ja tuottoisa niittymaa Koskenniskan kylän nykyisellä etelärajalla.

Myös nykyisestä Supinkulmasta käytiin käsirysyjä Vuolenkosken ja Ruuhijärven kylien välillä. Vuonna 1484 annetulla kihlakunnan oikeuden päätöksellä Supinmaana tunnettu kulmakunta tunnustettiin Vuolenkosken kylälle kuuluvaksi. Omistus ja rajasuhteissa ei kuitenkaan syntynyt selvyyttä kerralla ja rajariidat seurasivat toisiaan aina isojakoon asti. Vuonna 1746 käytiin verinen, käräjille johtanut taistelu Supinmaasta. Perimätiedon mukaan ruuhijärveläisten johtajana rähäkässä oli Mattilan muori ja kerrotaankin, että vuolenkoskelaisten taisteluhuutona kaikui uhmakkaasti: ”Lyökää Mattilan muoria!”

Sahateollisuus rakentuu kosken rantaan

Uudisviljelyn ohella kauppa alkoi vapautua 1700-luvun lopulla. Loviisalainen porvari ja kauppias Kristian Clayhills rakennutti nykyisen Lossirannan kartanon paikalle nelikehäisen vesisahan vuonna 1779. Sirkkelin oheen perustettiin myöhemmin myös tiilitehdas. Sahaa nimitettiin Koskenniskan sahaksi, se oli aikakautensa uusinta tekniikkaa hyödyntävä ja päivässä pystyttiin sahaamaan 144 tukkia laudaksi ja lankuksi. 1803–04 joen itäpuolelle nousi Arrajärven kartanon isäntä Gustav Glansenstjernan rakennuttama saha, jota myös Keisarin sahaksi kutsuttiin Koskenniskassa asustaneen Keisarin suvun mukaan. Parhaimmillaan molemmilla sahoilla työskenteli parisenkymmentä henkeä, ja niitä hoitamaan muutti työväkeä erityisesti Savosta.

Vuolenkoski-Koskenniska sai näin oman työläisyhteisönsä ominaispiirteineen, joista osa oli hyviä, osa ajalleen huonommiksi katsottuja. Kirkon kirjoista selviää, että juopottelu yleistyi huomattavasti ja vuonna 1840 kirkkoherra Relander luonnehti kulmakunnan ”jo kauan olleen polttomerkillä varustetun paheittensa ja säädyttömyytensä takia”. Sahatoiminta loppui vuoteen 1828 mennessä, kun koskea alettiin ruopata Kymijoen tulva-alttiuden vuoksi. Muutenkin joki- ja koskimaisema koki muutoksen 1870-luvulta alkaen uiton yleistymisen ja uittopuomien rakentamisen myötä. Jokeen laskettujen tukkinippujen määrä kasvoi niin, että se alkoi häiritä kalastusta ja ristiriitoja syntyi uiton ja kalastajien välille.

Keisarin sahan lopetettua toimintansa vuonna 1827 Vuolenkosken ja Koskenniskan teollistumisessa koettiin yli 70 vuoden tauko. Tämän aikaa kosken suuta nykyisten siltojen kohdalla elävöittivät myllyt, joita oli paikalle pidetty 1500-luvulta lähtien. Parhaimmillaan myllyjä oli kosken pielessä neljä kappaletta, mutta nykyisin niistä ei yksikään enää jauha jauhoja virtaavan veden voimalla. Sen sijaan vuonna 1951 rakennettu Vuolenkosken vehnämylly jatkaa toimintaansa tarjoten tuoreita jauhoja ympäri vuoden. Teollisuus löysi tiensä kylälle jälleen vuonna 1909, kun Vuolenkoskelle perustettiin rullatehdas. Sen toiminta loppui lyhyeen vuonna 1914, mutta jo seuraavana vuonna kylälle perustettiin höyrysaha insinööri Ralf Hertzbergin toimesta. Saha käynnistyi vuonna 1915, ja sitä pyörittämään muutti työväkeä ympäri Suomen. Sulkiessaan ovensa koko maailmaa koetelleen laman myötä vuonna 1931 saha työllisti noin 200 henkeä.

Ab Vuolenkoski Oy:n höyrysaha Sahanniemessä Siltasaarta vastapäätä toimi vuosina 1915-1931. Siltasaaresta sahalle kulkivat kiskot, joita pitkin tuotiin tukkeja. Kuva Pauli Hyvösen arkistosta.

Sahan myötä kyläalueen agraarinen luonne muuttui ja useita kauppoja perustettiin, esimerkiksi Teodor Iiskolan kauppa Koskenniskaan ja aivan sen lähelle Omapohjan liike.  Höyrysaha toi muutenkin mukanaan modernin ajan: se tuotti sähköä pienellä voimalaitoksella, josta riitti virtaa myös lähistöllä asuneille kyläläisille. Kun saha loppui, pimenivät hehkulamput. Varsinainen sähköverkko Vuolenkoskelle ja Koskenniskaan rakennettiin sodan jälkeen vuonna 1948. Viimeisimmät ja syrjäisimmät talot sähkö tavoitti kuitenkin vasta 1980-luvulla.

Kansalaissota syttyy

Seuratoiminta aloitettiin pohjoisessa Iitissä muun Suomen tapaan 1900-luvun ensivuosina. Vuonna 1900 perustettu raittiusseura nimeltään Yritys 6 oli ensimmäinen niistä. Maamiesseura sai alkunsa vuonna 1905 ja Nuorisoseura 1920-luvulla. Näistä Maamiesseura toimii edelleen Vuolenkoskella, tosin vuonna 2011 nimensä Maaseutuseuraksi muuttaneena. Työväentalo rakennettiin talkoilla Haapaniementien varteen vuonna 1912. Vahvaksi työväenaatteen Vuolenkoski–Koskenniskassa nosti yleisen köyhyyden ja torpparikysymyksen lisäksi paljon väkeä työllistänyt höyrysaha. Itsenäisyyden häämöttäessä kansalaissota repi Suomea ja myös Vuolenkoskella ja Koskenniskassa käytiin taisteluita, kun punaiset turvasivat ylimenoaan kosken poikki joukkojen vetäytyessä itään. 

Vuolenkosken historiasta kirjoittaneen Leo Haukkapään mukaan valkoiset valtasivat kyläalueen nopeasti takaisin punaisilta 29. huhtikuuta 1918. Valkoisia edustanut suojeluskunta perustettiin Iittiin vain vähän aiemmin ja Vuolenkoskella ja Koskenniskassa toimi sen alajaosto. Pohjois-Iitin suojeluskunta järjestäytyi kuusi vuotta kansalaissodan jälkeen vuonna 1924 ja siihen kuuluivat Mankalan, Koskenniskan ja Vuolenkosken kylät johdossaan vuolenkoskelainen poliisi Kalle K. Forstén.  Jäseniä Pohjois-Iitin suojeluskunnalla oli kahdeksankymmentä ja päämajana toimi koulusta suojeluskuntataloksi muuttunut nykyinen seuratalo. Lotta-Svärd – järjestö perustettiin Iittiin 1920 ja Pohjois-Iitissä sen jäseninä oli noin 30–40 naista. Kansalaissodan jälkeen Suomessa eläteltiin Suur-Suomi-ajatusta. Sen ideana oli yhdistää kaikki itämerensuomalaisia kieliä puhuvat kansat yhden valtion alle. Valloitusretkille itärajan taa lähti vapaaehtoisia sotapartioita. Vuoden 1919 Aunuksen retkelle osallistui myös Vuolenkoskella syntynyt jääkärivääpeli Emil Railo ja koskenniskalainen Otto Holmström. 

Pohjois-Iitin suojeluskunta ja lotat vuonna 1928. Kuva Antti Holmström.

Elämää maailmansodan varjossa

Neuvostoliitto ja natsi-Saksa olivat jakaneet Euroopan etupiireihin syksyllä 1939 ennakoiden laajamittaista sotaa. Suomessa palveluksenastumiskäsky annettiin puolitoista kuukautta ennen Neuvostoliiton aloittamaa hyökkäystä 30.11. Vuolenkosken ja Koskenniskan miehet kuljetettiin Vierumäen rautatieasemalta kiskoja pitkin Kausalaan. Suurin osa kylän miehistä palveli talvisodassa muiden iittiläisten tapaan 32. jalkaväkirykmentissä. Mainilan laukausten jälkeen iittiläiset ryhmitettiin Karjalan kannakselle Punnukselan, Telkkälän ja Kannialan kyliin.

Kotirintamalla sotilaita autettiin parhaan mukaan lähettämällä vaatteita ja ruokaa. Armeija vaati myös ajoneuvoja, hevosia ja rehua, ja ne kerättiin Vuolenkosken ja Koskenniskan alueelta Nikkilän kartanolle edelleen Vierumäen rautatieasemalle vietäviksi. Rintaman takana elettiin poikkeustilan aikaa, ja se näkyi lähes kaikessa, liikenteessä, viestimissä, keskeytyneessä seuraelämässä. Kotiin tuodut arkut laskettiin maan lepoon sankarihautoihin, joita perustettiin Iittiin kirkonkylälle ja Vuolenkoskelle.  Sankarivainajia oli saattamassa viimeisellä matkalla suojeluskunnan lippuvartio ja kirkkokuoro. Menetyksistä huolimatta suomalaiset kestivät talvisodan koetuksen ja aseet vaikenivat 13.3.1940 kello 11.00. Seurasi reilun vuoden kestänyt välirauhan aika. 

Välirauhan aikana talvisodan yhteen punoma kansa kiri umpeen veljessodan aiheuttamia haavoja. Iitissä punaisten hautoja pyrittiin kunnostamaan ja erilaisia ammatti- ja nuoriso-osastoja yritettiin elvyttää. Ihmiset osasivat myös hengähtää ja sodan pysäyttämä huvielämä elpyi jälleen. Vuolenkoskella ja Koskenniskassa tanssiaisia ja muuta seuraelämää tosin hidasti sähkön puuttuminen. Rauhanajasta huolimatta seuraava sota häämötti aivan lähellä.

Kausalan rautatieasemalla sotaan lähdössä 1941. Kuva Iitin kotiseutumuseo.

Syksyllä 1940 maan puolustuskykyä lähdettiin kohentamaan ja toinen liikekannallepano kahden vuoden sisällä tapahtui 10.6.1941 – jälleen matkasivat miehet rautateitse kohti itää. Nyt Iitin ja Artjärven miehistä koostettua pataljoonaa kutsuttiin nimellä ”Piiska”, ja se kuului Jalkaväkirykmentti 25:een. Piiskan sotilaat siirrettiin sodan alkuvaiheessa kannakselle Nuijamaan-Vainikkalan alueelle, jossa iittiläiset joutuivat kiivaisiin taisteluihin. Rättijärvellä käydyn taistelun myötä vuolenkoskelaisesta kersantti Oiva Tuomelasta tuli Mannerheim-ristin ritari vuonna 1943. Kahta vuotta aiemmin vuolenkoskella asunut Jooseppi Moilanen oli ansainnut toiminnallaan Mannerheim-ristin ritarin arvon.

Kotirintamalla elettiin sodan varjossa ja arkielämä oli pulan oloissa työlästä.  Järjestötyössä pyrittiin sodan aiheuttamien tarpeiden kattamiseen ompeluseuroissa, keräyksin, talkoin ja antamalla naapuriapua. Elämä ei kuitenkaan pysähtynyt tyystin, mutta esimerkiksi lasten leikkeihin sota löi leimansa. Vuolenkoskella syntynyt ja varttunut Ahti Lahdelma eli lapsuuttaan jatkosodan aikana. Lahdelma muistelee, että leikeissään hänellä oli mukana autojoukoissa toimineen setänsä tuoma vanha venäläinen mantteli, jossa oli sedän ja isän kunniamerkit kiinni rinnuksessa. Kerran Ahti oli tienvarren ojassa sotavarustus päällään vartiossa puisen pyssynsä kanssa, kun kyläpoliisi Paavo Heikki Salonen kulki ohitse. Lahdelmalle tultuaan hän mainitsi Ahdin vanhemmille: ”Puolustus hyvässä järjestyksessä, poika on sotatakki päällä pyssyn kanssa ojassa.”

Sota-aika, taistelut ja siviilien pommitukset ottivat raskaan inhimillisen veronsa. Kolmessa sodassa 1939–45 kaatui noin 95 000 suomalaista sotilasta ja 2000 menetti henkensä kotirintamalla. Vuolenkosken sankarihautaan laskettiin 40 sankarivainajaa. Puutteesta ja sodan aiheuttamista traumoista huolimatta maata alettiin jälleenrakentaa sitkeästi. Asuinpaikkansa menettäneet karjalaiset löysivät 1950-luvulle tultaessa uuden kodin – sodan jälkeen syntyi noin 100 000 uutta pientilaa ja osa niistä raivattiin myös Vuolenkoskelle. 

Lapsikatraita ja koulunkäyntiä

Sodan jälkeen lapsia vilisi kylänraitilla, ja 1940-luvun lopulla Vuolenkoskella ja Koskenniskassa asui yhteensä noin 1000 ihmistä – 1700-luvulta väkiluku oli kymmenkertaistunut. Koskenniskassa asuvan Aino Lahden kotona ei säännöstelystä huolimatta ollut ruuasta pulaa vanhimpien sisarusten muutettua maailmalle. Mutta töitä tehtiin sitten hartiavoimin. Ainon isä oli ammatiltaan seppä, ja talvisin hän teki metsätöitä. Lapset elivät lähellä aikuisten arkea ja Aino seurasi isäänsä niin pajalle kuin tukkimetsään. Kotona äiti puolestaan hoiti huushollin ja karjan. Myös Ahti Lahdelma muistelee, että sodan jälkeen alkoi ”jumalaton työnteko”, johon lapset osallistuivat aikuisten tapaan. Vuolenkoskella varttunut Aimo Kuukso muistaa, että hän keräsi marjoja myytäväksi hankkien näin itselleen ja perheelle tuloja. Marjat vietiin osuusliikkeeseen, jossa niistä sai pienen korvauksen.

Sodan jälkeen suurten lapsikatraiden aikaan kansakouluja toimi kyläalueella kolme: Vuolenkoskella, Koskenniskassa ja Saviolla. Vuodesta 1906 toiminut ja vuonna 1908 omat tilat saanut Koskenniskan kansakoulu sulki ovensa 1970. Sen pitkäaikaisina opettajina toimivat muun muassa Tyyne Holmström ja Lyyli Kurtto. Savion supistettu kansakoulu lopetettiin vuonna 1964. Vuolenkoskella lapsia on opetettu 1870-luvulta saakka, ensin vuokratiloissa ja sitten nykyisellä seuratalolla, joka alun perin valmistui kouluksi. Nykyinen Vuolenkosken hirsinen alakoulurakennus rakennettiin vuonna 1923 Nikkilän kartanon maille, missä se on palvellut valmistumisestaan saakka, syksyllä 2013 kaksiopettajaisesta kolmiopettajaiseksi kasvaneena.

Aikanaan Vuolenkosken ja Koskenniskan kylien välillä tehtiin selkeä jako ja ajatustavalle luotiin pohja jo kouluvuosina. Aino Lahti muistelee, kuinka koulujen välisissä urheilukilpailuissa tavoitteeksi annettiin naapurikyläläisten lyöminen. Vielä 1970-luvulla pientä kilvoittelua ilmeni joen eri puolilla asuvien lasten välillä. Tuolloin koulukyytejä oli kaksi, toinen niistä meni Koskenniskaan ja toinen Vuolenkoskelle. Se kumpi autoista pääsi Vuolenkosken koululta liikenteeseen ensimmäisenä, osoitti voittajakylän. Tässä pienet kujeet eivät olleet kiellettyjä, sillä eri takseilla kulkeneet vekarat piilottivat vuoroin toistensa kenkiä, jotta naapurikyläläiset myöhästyisivät kyydistään.

Vuolenkosken kansakoulua kävi 1950-luvulla parhaimmillaan lähes 80 oppilasta.

Liinakoista EU-ajalle 

Suomen kaupungistuminen tapahtui verrattain myöhään, 1950–70-lukujen mittaan. Esimerkiksi Ranskassa enemmistö kansalaisista asui kaupungeissa jo 1930-luvun alussa, Ruotsissa vaaka kääntyi 1940-luvulla. Rakennemuutoksen myötä pienet kylät ja niiden muassa Vuolenkoski ja Koskenniska ovat käyneet läpi monien vaiheiden. 1940–50-lukujen kyläaluetta luonnehti runsas väestö, karjatalous ja maidontuotanto. Kylän meijeri sijaitsi Nikkilän kartanolla ja yhtenä sen juustomestareista toimi kirjailijana ja elokuvakäsikirjoittajana kunnostautunut Lauri Holopainen. Holopaisen käsialaa on Tauno Palon ja Hilkka Helinän tähdittämä Koskenkylän laulu, joka kuvattiin isoilta osin Vuolenkoskella ja Koskenniskassa. Elokuvan hehkuttama tukkilaisromantiikka ilmeni arkisena aherruksena kyläalueella: tukkien uitto ja metsätyöt toivat töitä monelle, sillä sulan veden aikaan kosken läpi virtasi vuosittain noin miljoona kuutiota puuta.

1960-luvulle tultaessa maatalous koneellistui ja tuottavuus kasvoi. Valtio tuki kehitystä esimerkiksi vuoden 1968 verohelpotuksella, joka kohdistui maatalouskoneiden hankintaan. Kuvaavaa on, että 1950-luvun alussa koko Suomessa oli kaksi pyörillä kulkevaa niittopuimuria, 1980-luvulle tultaessa vilja puitiin kokonaisuudessaan niillä. Monet muuttivat työn perässä ulkomaille, erityisesti Ruotsiin, jonne siirtyi 1950–70-luvuilla noin 300 000 suomalaista. Muutenkin opiskelemaan ja töihin alettiin käydä kyläalueen ulkopuolella. Opiskelun ja työssäkäynnin ohella suuret rakennustyöt muuttivat kyläaluetta.  Vuonna 1959 valmistui voimalaitos teljeten kosken sähkön tuottamiseksi ja samalla muuttaen sen uomaa. Kosken patoamisesta kertovat Väinö Timoteuksen runo Vuolenkoski ja Ahti Sainion säveltämä Vuolenkoski-valssi. Kolme vuotta voimalaitoksen valmistumisesta aloitettiin Kimolan kanavan rakennustyöt. Kanava valmistui vuonna 1966, ja sen kautta jatkettiin tukkien uittamista aina vuoteen 2002 saakka.

Voimalaitosta rakentamassa talvipakkasella.

1980-luvulta alkaen vapaa-ajan asuntoja on rakennettu tiuhaan tahtiin kylälle. Varsinainen kesäasutuksen lisääntyminen sai pontta 1960-luvulla maanomistajien alkaessa myydä rantamaitaan. Myös metsäyhtiöt alkoivat kaavoittaa ja myydä ranta-alueita Isosaaresta. Nykyisin kyläaluetta kansoittaa kesäisin noin 2500 vapaa-ajan asukasta. Vakituinen väkiluku on 1950-luvulta lähtien sen sijaan puolittunut ja vuonna 2013 Vuolenkoskella ja Koskenniskassa elää noin 480 ihmistä. Asukasluvun vähentymisen lisäksi teknologian kehittyminen ja autoistuminen ovat näkyneet palvelujen harvenemisena. Yrittäjyyden lisääntyminen on osaltaan vastannut niiden tarpeeseen, mutta yhä useammin kyläläiset itse joutuvat olemaan aktiivisia olemassa olevien palveluiden säilyttämiseksi ja uusien luomiseksi. Kylän äänen saattamiseksi kuuluviin perustettiin vuonna 1980 Pohjois-Iitin kylätoimikunta ry, jonka nimi muutettiin vuonna 2000 Vuolenkosken kyläyhdistys ry:ksi. 

Omasta tahdosta kumpuava aktiivisuus onkin luonnehtinut Vuolenkoskea 1990-luvulta lähtien Suomen liityttyä Euroopan unioniin. Pohjan vankalle talkookulttuurille on luonut muun muassa talonpoikaisuudesta kumpuava yhteisöllisyyden perinne. Ennen isojakoa kylät olivat varsin itsellisiä yksikköjä: riidat ratkaistiin ”turpakäräjillä”, pellot jaettiin kylän yhteisistä maista, metsiä hoidettiin ja kaskettiin yhdessä. Aiemmin myös tiet ja usein talotkin rakennettiin yhdessä, samoin suurriistan metsästys vaati yhteisiä ponnistuksia. Koskenniskan Rukoushuone valmistui talkoilla 1919, hautausmaa rakennettiin lahjoitusmaalle talkoin 1930-luvulla.  Myös Urheiluseura Pohjois-Iitin Kirin urheilukenttä valmistui talkoin 1955. Esimerkkejä yhteisöllisestä toiminnasta löytyy useita. Suurin viimeaikaisista ponnistuksista on ollut Vuolenkosken kevytväylän rakentaminen vuosina 1999–2001. Sen valmistuminen vaati mittavan ponnistuksen, jonka onnistuminen perustui voimakkaaseen yhteiseen tahtoon. Juuri tämä on osaltaan mahdollistanut Vuolenkosken ja Koskenniskan säilymisen eloisana ja uusia asukkaita houkuttelevana kylänä.

Tämä Vuolenkosken ja Koskenniskan kylien historiaa käsittelevä teksti on saanut lopullisen muotonsa historian lehtorina ja lukion rehtorina toimineen ja Hautalan tilaa Koskenniskassa isännöivän filosofian maisteri Aimo Mäkelän kanssa käytyjen keskustelujen myötä. 

Ville Pisto

Lähteet:

Aimo Halila. Iitin historia. Iitin kunta. Helsinki 1939.

Aimo Mäkelä. Koskenniskan Ala-Mäkelä ja haltijat. 2011.

Anne Tolvanen, Aimo Mäkelä. Iiskolan sukua Iitin Koskenniskalta. Cityoffset Oy. Tampere.

Eila Metsäpelto, Lauri Aario, Annukka Reiman, Olli Vanhala, Aimo Mäkelä, Marja-Liisa Juntunen, Seppo Salonen. Pois maalimast’ Kalaksuveh. Iitin Kotiseutuyhdistys ry 2005.

Aimo Kuukson, Ahti Lahdelman ja Aino Lahden muistot.

Heikki. K. Lähde. Isojako ja torpparijärjestelmät. Maanmittaus 82:2. 2007.

Leo Haukkapää. Vuolenkosken kylän vaiheilta 500 vuoden aikana.

Leo Haukkapää. 500-vuotias Vuolenkosken kylä keskiajalla Iitin suurin ja vaurain. Iitin Seutu nro. 221 – 8, 26.8.1972.

Olavi Anttila. Iitin historia 3. osa. Gummerus. Helsinki 2000.

Pirjo Siiskola (toim.). Suomen maatalouden historia osa 3: Suurten muutosten aika, Jälleenrakennuskaudesta EU-Suomeen. SKS. Helsinki 2004.

Saulo Kepsu. Pohjois-Kymenlaakson kylännimet. SKS. Helsinki 1981.

Supinkulman saareke – kappale Iittiä Nastolan sisällä. Iitin Seutu nro 45, 4.11. 1965.

Tilastostokeskus. Kesämökit 2011. http://www.stat.fi/til/rakke/2011/rakke_2011_2012-05-25_kat_001_fi.html

Luettavaa Vuolenkosken ja Koskenniskan vaiheilta:

Aimo Halila. Tuokko. Antti Törneroos 1835–1896. Elämäkerran pääpiirteet.

Anne Tolvanen, Aimo Mäkelä. Iiskolan sukua Iitin Koskenniskalta.

Arto Pekkola. Vuolenkosken vaiheilta osat 1–4.

Arto Pekkola. Vuolenkosken-koski kuvina.

Eila Metsäpelto, Lauri Aario, Annukka Reiman, Olli Vanhala, Aimo Mäkelä, Marja-Liisa Juntunen, Seppo Salonen. Pois maalimast’ Kalaksuveh.

Ensio Ekholm. Hämäläistalon tarinoita eli elämää Iitissä 1930-luvulla. Antologia Iitin pitäjän Koskenniskan kylästä.

Leo Haukkapää. Vuolenkosken kylän vaiheilta 500 vuoden aikana.

Mirjam Forstadius, Timo Paronen, Tiina Kyrkkö, Ahti Hyytiäinen, Pauli Pethman. Kylätoimintaa Pohjois-Iitissä 1980-2010. Ostettavissa Kyläpisteeltä.

Pohjois-Iitin Metsästysyhdistys ry 1958–2008. Ostettavissa Peurankellosta.

Reijo Lehtonen, Aimo Mäkelä. Koskenniskan rukoushuone 90 vuotta.

Vuolenkosken Metsästysseura ry:n 50-vuotishistoriikki kaudelta 1960–2009. Ostettavissa Peurankellosta.

Elokuvia, joita on kuvattu Vuolenkoskella ja Koskenniskassa:

Laulu tulipunaisesta kukasta (1938). Ohj. Teuvo Tulio. Käsikirj. Johannes Linnankosken romaanista Teuvo Tulio. Pääos. Kaarlo Oksanen, Rakel Linnanheimo.

Hornankoski (1949). Ohj. Teuvo Tulio. Käsikirj. Teuvo Tulio. Pääos. Åke Lindman, Regina Linnanheimo, William Markus.  

Intohimon vallassa (1947). Ohj. Teuvo Tulio. Käsikirj. Filmimies Pääos. Regina Linnanheimo, Kullervo Kalske, Paavo Iso-Ylitalo.

Jäniksen vuosi (1977). Ohj. Risto Jarva. Käsikirj. Arto Paasilinna Pääos. Antti Litja.

Kaskesta puuroksi. Kaskenpolttoa Iitin Vuolenkoskella 1986. Opetuselokuva. Lainattavissa Kyläpisteeltä.

Koskenkylän laulu (1947). Ohj. Ilmari Unho. Käsikirj. Lauri Holopainen. Pääos. Tauno Palo, Hilkka Helinä.

Mustasukkaisuus (1953). Ohj. Teuvo Tulio. Käsikirj. Filmimies Pääos. Regina Linnaheimo, Eero Paganus.

Kuvataiteilijoita ja valokuvaajia, jotka ovat ikuistaneet kyläalueen maisemia:

Aino Valli (1902-1987).  Valokuvasi ja taltio iittiläistä kansanperinnettä 1920-luvulta saakka. Kuvia voi hankkia Kansallismuseon kokoelmista tai Iitin kotiseutumuseosta postikortteina.

Helmi Forstadius (1902–1962). Akvarelleja Vuolenkoskelta ja Koskenniskasta, kuten teos Kotomaisema 1920-luvulta.

Pentti Pitkälahti. Maisemakuvia Vuolenkoskelta, Koskenniskasta ja Kimolasta vuosilta 2009–2012. Ostettavissa Kyläpisteeltä ja Peurankellosta.

Väinö Hämäläinen (1876–1940). Maalasi teoksiinsa muun muassa koski- ja jokimaisemia Mankalan koskista, Vuolenkoskesta ja Heinolan alueelta. Hämäläisen teoksia mm. Vuolenkoski talvella, jonka lisäksi ikuistanut maalaukseensa Vuolenkoskella 1909–1914 toimineen rullatehtaan. 

Runoilijoita ja lauluntekijöitä, jotka ovat kertoneet Vuolenkoskesta ja Koskenniskasta:

Vuolenkoski-valssi säv. Ahti Sainio san. Raimo Pekkola, muokannut Pauli Räsänen.

Väinö Timoteus. Kootut runot. Kokoelmassa runo Vuolenkoski.

Vuolenkosken kyläyhdistys ry
19160 Huutotöyry

puh. 0440 255 044
kylayhdistys@vuolenkoski.fi


Pankkiyhteys:

FI80 5069 1540 0005 80

Kyläpiste palvelee

Ma - pe        9 - 17            La    9 - 15

Palvelut:

Ma                kosmetologi ajanvarauksella

Ti                  hieroja ajanvarauksella

Ke, to, pe    parturi-kampaaja ajanvarauksella,


Yhteystiedot:

Puhelin         044-788 7878 (aukioloaikoina)

Osoite          Vuolenkoskentie 1442
                   19160 Huutotöyry

Jaa Facebookissa